Food, friends and art

Food.

Meillä on ihan mahtava idea. Austraaliassa on meinaan hyvää ruokaa (olette ehkä kuulleet ennenkin). Me ollaan etenkin erikoistuttu  aamupalan maisteluun, mutta myös mm. erilaiset herkulliset kasvisruuat ovat vieneet meidän sydämen ja yllättäneet meidät helppoudellaan ja yllättävillä makupareillaan. Alettiin kumpikin pohtia jonkun hyvän keittokirjan ostamista ja kotiin viemistä, kunnes tajuttiin, että mehän voidaan itse koota oma ”reseptivihko”, johon voidaan kirjata meidän täällä maistamat herkkureseptit. Joten ostettiin ihan tavallinen vihko, lähetettiin pari reseptipyyntöä Helenin äidille ja muille meille kokanneille, ja nyt yritetään jatkossakin ”ruokakuvata” (sitä on tähän astikin harrastettu ilman ongelmia), jotta annokset on helpompi toteuttaa Suomessa, jos muisti pettää. Tänään istuttiin aamupalalla kahvilassa, jossa meidän kämppis Meya on töissä ja kehiteltiin ideaa vielä vähän pidemmälle: parasta olisi, että kaikki kotisuomessakin saisivat aamupalastaa austraaliahenkisissä tunnelmissa, joten mietittiin ravintolapäivänä ”aussie brekkie” teeman mukaista aamupala-kattausta. jonne ystävät ja tutut voisivat ostaa liput etukäteen ja tulla viettämään aamupäivää meidän kanssa!

As you guys all know (at least by know you should) we love the food in here. Especially Australian breakfast has won a special place in our hearts, although also all amazing vegetarian dishes and other meals have surprised us  as well. First we both started to think about buying an Australian cook book before going back home but it turned out to be very hard to pick which kind of book would be the best choice to buy, in order to cook as many of our favorites as possible. Then it hit us: we are going to create our own little recipe book. That way we ca guarantee that all dishes, breakfasts and snacks we have tried in here and liked, will be included. So now we have bought a plain black notebook, send few recipe requests and made a deal to continue making pictures of good looking (and tasting) food. Can’t wait to give all friends and family back home a change to try all Australian specialties that will find their way on the pages of that book.

¨

Friends. 

Paluumatkalla Blue Mountainsilta teimme uuden tuttavuden: suomalainen Laura, joka oli kotimatkalla Uudesta-Seelannista (tosin aika monta välipysäkkiä ennen Suomea tuntui olevan vielä edessä) kuuli meidän Turun murteen rautatieasemalla ja me adoptoimme hänet sekä Lauran Uudesta-Seelannista kotoisin olevan ystävän Stephanien, ja vietimme muutaman päivän tyttöjen kanssa Sydeyssä. Tytöt olivat molemmat kokkeja ja ravintolassa oli aina hauskaa kuunnella asiantuntevia ”mä olisin kyllä laittanut tähän vähän enemmän suolaa” –kommentteja. Italialaisessa ravintolassa yllytimme Stephanieta kyselemään jälkiruokien vanukkaan koostumuksesta (meitä ihan oikeesti kiinnosti!) ja vähän kyllä kävi sääliksi sitä tyttö parkaa, joka meille tarjoli. Muutenkin viikko on täyttynyt uusien ihmisten tapaamisesta ja vanhoihin paremmin tutustumisesta. Noora vietti keskiviikkoillan työporukan kanssa, jonka jälkeen oli yhtä aikaa onnellinen ja onneton olo kotiin pyöräillessä: ihana huomata miten hyvin ihmisten kanssa tulee juttuun, mutta surullista että aika Sydneyssä alkaa olla lopuillaan ja ihanat ihmiset on jätettävä tänne. Sunnuntaina hengailimme kämppisten ja heidän kavereidensa kanssa ensin Coogee-beachilla ja myöhemmin vielä Victoria parkissa järjestetyssä Mardi gras Fair dayssa. Fun Fun Fun,

On our way to Sydney from Blue Mountais we were spotted by another Finish girl, who was (and still is) on a journey back home from New Zealand. We adopted Laura and her friened Stephanie (who was also originally from NZ) for couple of days and spend some quality time with those two lovely ladies in Sydney. They were both chefs, following that eating out with them was a blast. After a couple of “it’s ok but I would have added some salt” –comments we provoked Stephanie to ask tricky questions about the custard in one of the desert cakes and I sincerely give all my sympathies to that poor girl who had to serve for our table (although I believe the main difficulty must have been the language barrio, not the type of the custard). In addition to making new friends, we have also hang out more with the people we already know. Noora and her colloquies took a staff night out on Wednesday and on her way biking home she was so happy to know all those people, although it was also really sad to realize that soon it will already be time to leave Sydney and it’s great inhabitants and continue traveling. But while we still can, we are trying to make the most of  Sydney people, and therefore we spent an amazing Sunday with our current housemates. Heading to the beach in the morning with Meay and her friend Ashley (also from New Zealand; seriously, it must be a sign?) and continued with them and some of Meya’s and Phil’s (another housemate of ours) friends to the Mardi gras fair. The Victoria Park in Sydney had turned into a festival; full of tipsy (read drunk) people, all kinds of small stands and people promoting their products (such as a nipple stimulator?). After a laid back hang out in the park we very ready to get back home and go to bed. It can sometimes be exhausting to be social, but that just makes the bed feel even better to sleep on.

Art.

Tänään saimme vihdoinkin itsemme hiljentymään rauhanaatteen edessä. Yoko Onon saattelemana tutustuimme Sydneyn modernin taiteen museossa esillä olevaan ”War is over! – if you  want it” –näyttelyyn. Kattoterassikahvittelun jälkeen siirryimme kolmannessa kerroksessa järjestetyn näyttelyn tiloihin ja näin jälkikäteen ajatellen oli hyvä, että kävimme kahvilla ennen näyttelyyn siirtymistä, sillä vaikka se tilana ei ollutkaan suuri, innostuimme kumpikin osallistumaan taiteen luomiseen niin innokkaasti, että aika vierähti kuin siivillä. Ylpeänä voimme kuitenkin todeta olevamme nyt osa näyttelyä mm. Wish Tree for Sydney –puiden lehdille omat toiveemme kiinnnittäen, My mommy is beautiful seinälle omista äideistämme kirjoittaen sekä Mend Piece teokseen omat astiamme kooten. Itse olin kuitenkin eniten innoissani Telephone in maze –teoksesta, jossa läpinäkyvän labyrintin keskeltä löytyi puhelin, jonka vieressä oli Yoko Onon jättämä viesti, joka neuvoo vastaamaan puhelimeen sen soidessa. Sarkun tiedustellessa soiko puhelin oikeasti koskaan saimme kuulla Yokon vähintään kerran viikossa pirauttavan labyrintin keskelle ja rupattelevan siellä kulloinkin sattumalta olevan henkilön kanssa hetken. Meidän tuurilla se ei tietenkään soinut tänään.

It was a bout that we visited the Museum of Contemporary Art in Sydney and I am glad that today we finally did it. Exploring the current exhibition “War is over! – if you want it” from Yoko Ono was a great way to spent 20 dollars. After a nice cup of coffee on the rooftop of the museum we stayed around 2 hours in the exhibition itself, participating in various artworks and leaving our handprints in to the walls and shelves of the museum was worth it. Writing about one's mother, collecting a piece of sky or mending a plate was absolutely great way of enjoying art. However, I personally was most impressed by the fact that in one of the artworks ( called Telephone in maze, where one is supposed to find a way to a telephone inside a labyrinth made of transparent walls) the phone actually rings at least once a week and the person that happens to be nearest to the phone at the moment, is entitled to have a little chat with Yoko herself for a little while. As usual, Yoko didn’t call us. Well, it’s her lost.