Kotiinpäin. Tänään illalla. Jaiks. Kolme kuukautta Suomen ulkopuolella
alkaa olla täynnä ja matkavauutuksestakin pitäisi jo kohta alkaa maksaa
lisäkuukausia, joten on aika pakata rinkka lähtövalmiiksi ja suunnata kohta
kohti lentokenttää. Viimeiset päivät on vietetty auringonpaisteessa lukuun
ottamatta tätä päivää, jolloin taivaskin alkoi itkeä lähtöni vuoksi. Ruma ilma
helpottaa lähtöä aavistuksen, mutta ei sitä voi kuin tunnustaa että tulee kyllä
Australiaa ihan kamala ikävä. Viimeisten viikkojen aikana olen pyyhältänyt niin
monenlaisten paikkojen läpi, että on vaikea keksiä mitä tulee eniten ikävä.
Eikun hups, eipäs olekaan: rantaa. Suomessa ei yksinkertaisesti löydy
koskematonta, yleensä kaikenlisäksi lähes autiota rantaviivaa silmän
kantamattomiin (ei sen puoleen Sydneystäkään, mutta sillä on onneksi muuta
annettavaa asukeilleen). Vietettyäni torstain ja perjantain Alexan, hänen
kämppistensä (mukaan lukien n. 15 kappaletta semikämppiksiä, jotka muuten vain
hengailivat heidän luonaan) ja tietysti tyttöjen omien kanojen luona
puolentoistatunnin junamatkan päässä Wollangongissa, olo oli niin rentoutunut
ja onnellinen. Kiipesimme Mt. Kiran huipulle ja ihailimme kaupunkia ilmasta
käsin, kävimme n. 5 kertaa päivällä uimassa, surffaamassa, lenkillä tai muuten vain
kävelyllä 5 minuutin matkan päässä olevalla rannalla ja pidimme ”family
dinnerin” torstaina tyttöjen takapihalla puutarhalamppujen loisteessa. Hyvä
ruoka, parempi mieli, like they said. Parin pojan väsätessä bändin kasaan ja
alkaessa esiintyä ja yhden Alexan kavereista ilmestyessä keittiöstä 4
laatikollista erilaisia jäätelöitä mukanaan ajattelin hetken jopa soittavani
lentoyhtiöön ja pyytäväni matkustuspäivän muuttamista, mutta samalla kaipasin
ympärilleni omien ystävien seuraa entistä kipeämmin, kuin näin miten ihana
ystäväpiiri Lexillä ja tytöillä on ympärillään. Perjantaina Alexan noustessa
reippaasti kouluun suuntasin Emmyn (yksi kämppiksistä), sekä hänen
poikaystävänsä ja kyläilemässä olleen saksalaisen Sabrinan kanssa kohti
Wollongongin lähiöitä. Kurvailimme rantateitä ja ihailimme maisemia niin
rannalta käsin kuin läheisen vuoren päältä minivaelluksemme päätteeksi.
Illallinen katettiin perjantai-iltana Emmyn vanhempien luona ja Emmyn äidin
uuituoreet suklaamuffinsit jäätelön kera ovat pyörineet kielen päällä siitä
asti.
Lauantaina junailin itseni takaisin Sydneyn, jossa vietin viimeiset päiväni
ennen kotiinlähtöä. Koska aikani Sydneyssä oli rajallinen, keskityin
lempipaikoista nauttimiseen ja parhaiden ihmisten seurassa olemiseen.
Parhaimmistoa olivat ehdottomasti lauantai-illan hikitanssisessiot sekä
sunnuntai-illan piknikki Bondi Beachin lähellä sijaitsevalla Dudley Page
reservillä, josta on ehdottomasti paras (mutta kumma kyllä melko
vähäturistinen) näköala Sydneyn yli. Ikävä tulee.
Kovin ikävä ei ehkä kuitenkaan kohdistu paikkoihin, vaan ihmisiin.
Ennenkaikkea yhteen hyvin tärkeään henkilöön; Sarkkuun. Matkakumppanini tunsi
itsensä Australian auringon alla onnellisemmaksi kuin pitkään aikaan, joten ei
kai siinä auttanut muu kuin soittaa lentoyhtiöön ja muuttaa paluulento
jonnekkin hamaan tulevaisuuteen. Sarkun uusi ”perhe” löytyy siis Sydneystä,
jossa työskentely hostellissa Pott’s Pointilla jatkuu. Vaikka olenkin
surullinen (katkera ja kateellinen ennen kaikkea), on ollut ihana huomata miten
hyvää Australia Sarkulle tekee. Eikä ole koskaan pahitteeksi olla yksi tuttu
lisää maailman toisella puolen. Halpalentoja tänne takaisin metsästellen
suuntaan siis katseeni jälleen kohti kylmää ja harmaata (tää on vitsi, eiks
vaan?) Suomea ja siellä odottavia velvollisuuksia. Stocka, yliopistoharjoittelu
ja toinen kesä putkeen verotoimistosss – täältä tullaan!





















This is it. I am seriously going home. Last days have
been awesome. On Thursday and Friday I visited Lex and her housemates Annie and
Emmy (and their about 15 closest friends who tend to hang out in their house
all the time, not to mention their 4 cutes chickes pooing everywhere in the
backyard) in Wollongong. We hang out, explored the best beaches nearby, took
some bushwalks and had dinner with “closest friends”. I loved it how easily life can be made so
great; on Thursday night when people started to arrive for dinner organized on
the back of the house, I just felt so happy talking to nice people around me,
eating yammy food, sipping wine and listening to some of the boys playing and
singing. And finally when a guy suddenly carried 4 boxes full of different
sorts of ice-creams, I could not think how nice it would be to stay with all of
them. But at the same time it made me miss my own friends in Finland even more,
because although that evening I was part of it all, I knew that it was not my
life, but Lex’s. After the dinner we
went to a local bar and listened some more live music before going for a midnight
swim in the rock pool in the beach (seemed to be some kind of a tradition
already). On Friday I was adopted by Emmy, her boyfriend and a German friend of
Emmy, who was visiting just like I was. We took a road trip through small cuteeastern
suburbs of Wollongong and ended up hiking up to a mountain where we just
silently (there was a slight tiredness/hang overness in the air as well) and glanced
all the beauty around us. Friday evening called for delicious food again and
this time the dinner was at Emmy´s parents house in Minnamurra, which is a
wonderful little town about thirty minutes south from Wollongong.
But on Saturday it was time to get back to Sydney
again to hi and goodbye to my favorite places and people there. Having only three days in Sydney, I didn’t even
think about going everywhere but I simply wanted to visit special places – with
people who were special to me. I went to Glebe and visited it’s weekly Markets
on Saturday, continued walking through the city and met Helen, Sarkku and Emmy’s
German friend Sabrina for dinner. It was Sabrina’s last night so when she had
to catch the last train to the airport, we continued in the search of a good
(sweaty and crazy) dance. After three bars, couple of apple whiskey’s (a weird
thing we all started to like in Sydney) and one Katie appearing to the dance
floor as well, the mission was successfully completed. Understantably, Sunday
was mostly spend by the pool and I the evening we had a picnic in Dudley Page
reserve with Helen and Sarkku, watching the best sunset view you can get over
Sydney. On Monday, my last day, the whole Australia was crying – it rained.
Made me feel a tiny bit better that I could leave Australia in those
conditions. And also, unfortunately I didn’t manage to meet everyone during
those couple days in Sydney, which gives me a good reason to come back to
Australia in the (near?) future.
And speaking of visiting people in Australia, there
will be one person that I am going to miss the most: Sarkku. After few months
of Australia, she made a big decision to stay and take full advantage of her
visa. She got a job in a nice hostel and loads of nice people around her,
building kind of a new family to her. I am so sad to leave her here, but mostly
just because I am so jealous and because I will be deeply missing her companion
in Finland. Anyway, just like the spice girls said; two night is the night,
when two becomes one.